Äitienpäivä
11 vuotta sitten elämäni muuttui kertaheitolla..
..eikä yksikään äitienpäivä ollut enää samanlainen.
Heräsin äitienpäivän aamuun, (en tiedä pystynkö kirjoittamaan tätä, mut katotaan..)
eikä aikaakaan, kun sain viestin veljeltäni. sopiko soittaa, taisi olla kysymys.
Tiesin, mitä tämä koski ja tiesin myös, ettei ollut vaihtoehtoja.
Soitto tuli ja elämäni romahti. En muista itse puhelusta mitään muuta, kuin tiedon siitä, että äitimme oli menehtynyt varhain sinä samaisena aamuna.
Romahdin. itkin niin, etten nähnyt eteeni ja tunsin, kuinka elämältäni putosi pohja.
olin kotona; asunnossa, joka ei olisi enää kauaa kotini. yksin. ilman äitiä.
Muistan sen aamun ainiaan - kyyneleistä ei tullut loppua, itkin ja huusin.
ettei minulla enää ollut äitiä. — mullei oo enää äitiä
en tiedä tai edes muista, kauanko siinä meni - olimmeko edes samassa päivässä —
kun[nes] veljeni tulivat hakemaan; menisimme hyvästelemään äidin.
yksi veljistä oli jättänyt hyvästit aiemmin, kaksi muuta oli matkassa.
en muista tästäkään matkasta mitään. (enkä ehkä haluakaan muistaa)
ehkä siitä ei olekaan muistettavaa - vain yhteinen hiljaisuus, kuoleman hiljaisuus.
mutta muistan saapumisesta sen, että minun annettiin mennä hyvästelemään ensin.
(tämä on pyhää. raastavaa ja silti kirjoitan. ennen kaikkea itselleni.)
astuin ovesta ja näin äidin. tiedostamattani ja samalla tiedostaen, viimeistä kertaa.
katsoin häntä hievahtamatta - antaen katseeni liikkua ensin. kumpikaan ei liikahtanutkaan, mutta vain toisen tarvitsi, joten astuin lähemmäksi.
äiti oli kaunis, erilailla kuin eläessään, mutta kuitenkin.
(en tiedä pystynkö kirjoittamaan tätä, mutta yritetään)kasvot olivat näkyvillä, hiukset letitetty toiselle, oikealle puolelle ja silmät kiinni.
hän näytti nukkuvan ikiunta, liian rauhallista, liikkumatonta.
en muista, mitä sanoin - mutta muistan hyvästin. muistan kyyneleet.
a kiss of death. löysin irtonaisen hiuksen, mutta hävitin sen matkalla.ehkä sekin oli jotain, mitä minun ei kuulunut enää pidellä.
(haluan muistaa tämän kaiken, vaikka kirjoitan kyynelten läpi)
poistuin huoneesta, kasvot kertoen omaa tarinaansa.
en katsonut ketään, kävelin vain pois.
väistin veljeäni, joka varmaankin yritti lohduttaa koskettamalla käsivarttani.
taisin viedä yhden valkoisen ruusun äidin huoneesta, yleistilaan.
etsin sille maljakon ja asetin pöydälle. toimin kuin robotti.
ilman omaa sydäntä tai mitään tuntoaisteja.
taisin nyökätä, yrittää puolihymyä/katsetta tai jopa sanoa jotain, jollekin siellä - sen pöydän äärellä olleelle. muistan asettaneeni maljakon vanhojen sanomalehtien päälle.
tilassa olleet taisivat tietää tai tuntea, mistä oli kyse.
kukaan kun ei reagoinut, ei kysynyt, ei katsonut. antoivat vain tehdä.
saattohoito. en tajunnut sen merkitystä, en silloin, en ennen sitä ja sittemmin sillä/sille ei enää ollut tarvetta. kuolemasta ei ole enää paluuta.
kun lähdimme, en muista mitään mistään. kotona taisin vain itkeä ja lopulta nukkua.
mutta muistan katsoneeni somea. tunteneeni sen rajun ja raastavan kivun.
muistan tajunneeni, etten voisi enää koskaan katsoa äiti-tytär muisteluita samalla tavalla ..tai ehkä ollenkaan.
ja sitten muistan tarkistaneeni, milloin päivämäärät osuisivat taas yhteen.
tänään. 10.5.2026. on kulunut tismalleen 11 vuotta, siitä 10.5.2015 päivästä.
päivästä, jolloin menetin äitini;
päivästä, jolloin äidin 4 lasta jäi äidittä. ja 3, sittemmin 4, lapsenlasta jäi isoäidittä.
päivästä, jonka jälkeen mikään ei olisi enää niin kuin ennen.
päivästä, jolloin kukaan meistä ei pääsisi koskaan enää ‘kotiin’.
äidin tai isoäidin luokse.
päivästä, jonka jälkeen yksikään meistä ei enää koskaan näkisi häntä.
sellaisena, kuin hän silloin oli. sellaiseksi, kuin syöpä oli hänet muuttanut.
päivästä, jolloin kuolema oli hänet noutanut.
tiesin hänen toiveensa, toteuttaisin sen. toteuttaisimme sen, yhdessä.
äitiä ei haudattaisi, vaan tuhkaus olisi edessä. mereen, veteen — vesistöön.
ja niinhän se tehtiin. 12.6.2015. merituhkaus, pukukoodi: musta - äitini lempiväri/sävy. (ei siksi, että se yhdistetään kuolemaan; vaikkei kukaan ulkopuolinen sitä tietäisi/tajuaisi. mutta me tiesimme ja vain sillä oli merkitystä.)
sitä päivää en juhlista. enkä oikein muistele. karua? ei. kuolinpäivä on jo sitä. äitienpäivä yhtälailla. (vaikka usein ne eivät osukkaan samalle päivälle.)
[äidin] syntymäpäivä on ollut ainoa päivä, juhlistaa elettyä elämää.
kaikkina päivinä päällä on kuitenkin suru. se [surullisen]kuuluisa kunniavieras.
sitä ei koskaan pääse pakoon. ikävää.
enkä kyllä haluaisikaan — se muistuttaa, valtavasta rakkaudesta.
ja oman elämän lahjasta. ..vaikka sen joskus ottaisikin itsestäänselvyytenä.
äitini antoi minulle elämäni suurimman surun.
samoin kuin elämäni suurimman lahjan: (oman ja yhteisen) elämän.
aina ei ollut selvää, että selviäisin. surusta, ikävästä, tuskasta.
mutta selvisin. 11 vuotta on kulunut, kuin muutamassa kuukaudessa tai ei: vuodessa,
vaiheissa. osasta en muista mitään, osasta muistan kaiken.
mitään en vaihtaisi pois, vaikka se kuulostaakin karulta.
haava on, eikä se parane tai häviä. mutta arpi muistuttaa, että voin valita elää.
läpi tämän päivän ja pidemmällekin. läpi tämän elämän.
läpi kaiken tämän.
ja selvitä hengissä.
~ Tina ~
kiitos, kun luitte ja kiitos, kun olette läsnä <3 | Thank you for being t/here <3